Suomen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884 tavoitteenaan edistää naisten oikeuksien toteutumista yhteiskunnassa. Jos pitäisi nimetä konkreettisia asioita, joiden eteen naisasialiike taisteli, monelle tulisi varmasti ensimmäisenä mieleen sellaisia tavoitteita kuten naisten äänioikeus, tasa-arvoiset akateemiset kouluttautumismahdollisuudet sekä naisten pääsy virkatehtäviin. Nämä olivatkin kaikki keskeisiä kysymyksiä, joiden puolesta Naisyhdistys pyrki toimimaan. Mutta näiden rinnalla oli muitakin kysymyksiä, joita naisasianaiset pitivät esillä. Ja oikeusavun järjestäminen vähävaraisille oli yksi näistä. Itse asiassa se oli yksi ensimmäisistä asioista vastaperustetun Naisyhdistyksen agendalla.
Lähtiessäni tutkimaan oikeusavun historiaa Suomessa törmäsin sattumalta tähän tietoon 1800-luvun lopun sanomalehtiä lukiessani. Sitä ei mainittu missään niistä teoksista, joissa sivuttiin suomalaisen oikeusavun historiaa, mutta Vasabladetin sivuilta 26.3.1887 silmiini osui yksi virke: “På initiativ av ‘Finsk qwinnoförening’ har (…) i Helsingfors stadens fullmäktige tillsatt en fattigsakförare (…)”. Naisyhdistyksen aloitteesta oli siis palkattu köyhäinasianajaja Helsinkiin. Asian tarkempi tutkiminen johdatti minut Suomen Naisyhdistyksen pöytäkirjojen pariin, ja hiljalleen muodostui kuva siitä, miten myös Suomessa – monen muun maan tavoin – naisasialiikkeellä oli oma roolinsa oikeusavun järjestämisessä 1800-luvun lopulla.
Kysymys oikeusavun järjestämisestä vähävaraisille tuli entistä ajankohtaisemmaksi 1800-luvun teollistuvissa ja kaupungistuvissa yhteiskunnissa. Kaupunkien kasvava työväestö kohtasi taloudellisten ja sosiaalisten ongelmiensa ohella oikeudellisia ongelmia liittyen esimerkiksi palkkasaataviin, huoneenvuokraan ja työtapaturmiin. Työläisillä ei kuitenkaan yleensä ollut varaa palkata koulutettua juristia avukseen, ja erinäisiä maallikkoasianajajia kohtaan esiintyi yhä enemmän epäluuloja. Monissa maissa näitä ongelmia ryhdyttiin ratkomaan 1800-luvulla muun muassa järjestämällä tai organisoimalla uudelleen oikeusapupalveluita. Suomessa aiheesta inspiroiduttiin Ruotsin jalanjäljissä, ja teema nousi lehtien palstoilla esille loppuvuodesta 1883.
Suomen Naisyhdistys ryhtyi huhtikuussa 1884 edistämään köyhäinasianajajan palkkaamista Helsinkiin. Yhdistyksen puheenjohtaja Elisabeth Löfgren totesi, että oikeusapu parantaisi nimenomaan köyhän naisen asemaa. Seuraavan reilun puolen vuoden ajan yhdistyksen naiset työskentelivät asian puolesta: he saattoivat ehdotuksen Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan tietoon, kannustivat sanomalehtiä kirjoittamaan asian puolesta, lobbasivat kaupunginvaltuutettuja sekä laativat asiasta anomuksen, johon keräsivät kaupunkilaisten allekirjoituksia. Hanke tuli päätökseen, kun Helsingin kaupunginvaltuuston päätöksellä kaupungin ensimmäinen köyhäinasianajaja aloitti työskentelynsä tammikuussa 1886. Vuonna 1911 köyhäinasianajajan toiminta siirtyi vastaperustettuun Helsingin oikeusaputoimistoon. Myös muutamat muut isommat kaupungit palkkasivat jo 1800-luvun lopulla köyhäinasianajajia. Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtajan arvio siitä, että oikeusapu hyödyttäisi erityisesti naisia, osoittautui oikeaksi. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Helsingin köyhäinasianajajan asiakkaista noin 2/3 oli naisia – suurimman ammattiryhmän muodostivat palvelijattaret. Naisten iso osuus asiakunnasta jatkui pitkään: vielä esimerkiksi 1970-luvulla noin 70 prosenttia Helsingin oikeusaputoimiston asiakkaista oli naisia.
Suomalaiset naisasianaiset eivät kuitenkaan olleet yksin oikeusapupyrkimystensä kanssa. Monissa muissakin maissa naisasialiike – ja erityisesti varhaiset naisjuristit – uurasti oikeusapupalveluiden järjestämisen parissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Naisasialiikkeessä nähtiin, että naisten oikeusaseman muuttaminen ja heidän oikeuksiensa käytännön toteuttaminen edellyttivät sitä, että niihin vaikutettiin myös oikeuden sisältä käsin. Naisaktivistien ajatus oli, että osallistumalla oikeusavun järjestämiseen he pystyivät vaikuttamaan siihen, että oikeus tuli saavutettavammaksi naisille – ennen kaikkea vähävaraisille naisille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa perustettiin jo 1860-luvulta lähtien isompiin kaupukeihin erinäisiä järjestöjä, jotka tarjosivat työläisnaisille muun sosiaalisen tuen ohella oikeudellisia neuvoja ja edustusta. Saksassa puolestaan perustettiin 1890-luvulta lähtien erityisesti naisjärjestöjen aloitteesta niin sanottuja naisten oikeussuojakeskuksia, jotka tarjosivat oikeusapua. Vastaavia esimerkkejä löytyy monesta muustakin maasta.
Toisaalta oikeusaputoimistot saattoivat monissa maissa olla varhaisille naisjuristeille myös mahdollisuus päästä kiinni ammattinsa harjoittamiseen. Vaikka oikeudellinen koulutus alkoi 1800-luvun lopulta lähtien hiljalleen avautua myös naisille, ei heillä käytännössä kuitenkaan aina ollut mahdollisuutta toimia kaikissa juristitehtävissä, esimerkiksi tuomareina. Oikeusapu olikin kansainvälisesti monille varhaisille naisjuristeille työ, jonka parissa he pystyivät toimimaan, vaikka muualla heihin suhtauduttiin vielä torjuvasti tai vähintään varauksella.
Naisasia, naisjuristien varhaiset vaiheet ja oikeusavun historia kietoutuvat siis monella tavalla yhteen, ja aiheessa riittäisi tutkittavaa jatkossakin.
Marianne Vasara-Aaltonen
Oikeushistorian yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Lisää aiheesta, ks. Marianne Vasara-Aaltonen: “Naiset ja oikeusavun unohdettu historia”, Lakimies 5/2024. https://journal.fi/lakimies/article/view/145092/94653